toinen kokous

Toimitetaan, kun sitoutuminen Pro Bono Opiskelijat School of Law University of Puerto Rico 24. syyskuuta 2010. Kiitos kutsusta, ja paljon menestystä teille kaikille.

Kun minut kutsuttiin puhumaan tänä iltana, sanoi nopeasti kyllä. Sanoin kyllä, koska se on kaunis projekti. Mutta minä tunnustan, että muutama päivä sitten, olen melkein katunut sitä. Halusin kirjoittaa jotain, joka innostaa, joka voi rohkaista heitä, mutta suoraan sanottuna, nämä ovat tummat kertaa, ja kaikki Voisin ajatella kirjoittaa oli yhtä synkkä.

Näissä oli kun sain virallisen kutsun. Lukemista, tunsin hieman inspiroiva. Ehkä se oli kuvia. Faces. Implisiittinen optimismia. Toimintaa. Mutta mielestäni se oli, varsinkin mitä hän sanoo. Hän kutsuu minua toimintaa "Pro Bono sitoumus", ja sanoo, että "Law School ja UPR Lisätään ProBono ... esityslistalla oikeussuojan Puerto Rico, sekä tarjota opiskelijoille valmentava lainopillinen koulutus ... ".

Koulutus koulutus. Oikeussuojan saatavuutta.

Nämä lauseet todellakaan halunnut niitä. Työni ryhmä UPR Mayaguez on hanke, joka toimii myös pääsy. Meidän tapaustutkimus pääsyä tietyille tasoille tai koulutuksesta. Opiskelemme asioita akateemista tutkimusta, mutta todella ymmärtää ja palvella läpi useita tukitoimintoja kanssa yläasteen poikien ja edellä asuu julkisen asuntojen Mayagüez. Miksi koulutus Outreach julkisten asunto? No, koska meillä oli aloitettava jostakin, koska olemme vakuuttuneita siitä, että oppimisen tehdä, ja siksi meidän alustavat tutkimukset osoittivat, että niin sanottu "kylät" olivat erittäin aliedustettuina korkea-asteen koulutuksen ja korkeakoulutuksen erityisesti julkisen vuonna UPR.

Haluan tehdä tarina. Ensimmäinen toiminta oli leirin alue, jonka on suunnitellut meidän opiskelijoiden ja suunnattu yläasteen opiskelijoita useista asuin mayagüezanos. Aloimme etsiä varoja. Kollegani, innoissaan, puhui yhdistyksen kansalaistoiminnan hyvät juuri jotain olin etsimässä alalla pre-yliopistokoulutus sponsoroida. Projektimme oli täydellinen kansalaistoiminnan, hän sanoi. Odottaa suuria ongelmia.

Joitakin päiviä myöhemmin, hämmentynyt, kollegani kertoi minulle, että kansalaisten ei jakaa innostusta. He sanoivat ei. He eivät anna meille kaverit, koska "nämä vauvat eivät ole kiinnostuneita". Kun julkinen koulu sinänsä selvitetty, ei ollut ongelmia, ja he olivat vastaanottavaisia ​​ehdotuksille, väestön. Ongelmana oli kanssa asuin asuin, näiden tilojen kollektiivista mielikuvitus on tullut, näyttää siltä, ​​metafora kaikille, että maa ei halua olla.

Tämä tarina, ja erityisesti ilmaisun, että "nämä vauvat eivät ole kiinnostuneita", olen ollut kaiverrettu., On tullut eräänlainen "myytti alkuperää". Se oli, minä selventää erityisen tärkeä episodi, konkreettisesti, materiaalit, kun kaikki, joita varten ne olivat rahankeruun pidettiin yhtä, tehtiin näitä vauvoja, ja jopa laajentaa asia ja sai antelias sponsorointi Family Foundation, viisi vuotta. Mutta tarina on tärkeä, koska se ei ole yksittäinen tapaus tai erityisesti bias tähän kansalaistoiminnan ryhmä: olemme nähneet toistuvasti ja ilmeisesti muilla tavoin. Esimerkiksi vuotta myöhemmin, olimme havaintoja yksi monista Puerto Rican koulut ovat pudonneet mitä kutsutaan kierrellen "kehittämissuunnitelma". Pieni koulu väestö on kaikki asuinosoitteita tai tilat kutsumme "lähiöissä" Mayagüez. Kanssa, että sana "naapureilla" pelastimme pisin ja monimutkaisin vihjaus "lähiöiden jotka eivät ole julkisia asuminen tai nimetään pakettina, mutta ne ovat hyvin, hyvin huono." Joka tapauksessa, olimme koulussa, ja opettaja , nuori nainen, ilmeisesti toimi, hyväsydäminen, hän kertoi meille monia akateemisia ongelmia olivat hänen oppilaansa, ja kysyi, mitä oli hänen mukaansa suurin ongelma, asian ytimeen. Opettaja huokaisi, huomautti rakennuskimppu, näkyvissä koulun kanssa erottuva arkkitehtuuri rakennukset kolme kerrosta sementtiä, jossa tuomioistuin keskellä, ja vartija talo, tyhjä, sisäänkäynti ...

Hän sanoi: "Ne ihmiset." [Tauko] "Nämä ihmiset eivät ... eivät halua kehitystä."

Puerto Rico, ja muualla maailmassa ihmiset miehittää tilat, jotka palvelevat ja ovat palvelleet historiallisesti merkitä, stereotypia, määrittelevät ihmiset enemmän tai vähemmän hyveellinen, enemmän tai vähemmän ansaitsee enemmän tai vähemmän epämääräisiä ... Think lähiössä, tontteja, asuin. Puerto Rican kollektiivinen kuvitteellinen, asuin-, asuin-, kylä, ehkä näkyvissä sen arkkitehtuuri on erityisen paljon, että toiseuden määrätty ja joskus uhmakkaasti, myös oletettu. Tämä on toiseuden, joka pakottaa meidät löytää eriarvoisuus, syrjäytyminen, päivä päivältä. Mutta nämä eivät ole ainoita paikkoja, joissa kohtaavat tapahtuu. On muitakin tiloja, liikkuvampia, dynaamisempi, kuten valot, jossa he pyytävät asunnottomien kolikoita, jotka edustavat myös mahdollisuus, että päivittäinen kohtaaminen köyhyydessä marginaaliseksi. Ja näitä pelejä on paljon sanottavaa siitä, miten käsitämme muita ... ja itseämme.

Kuvittele esimerkiksi klassinen kohtaaminen: Menet ulos siellä opastaa, pysähtyy punaista valoa, ja siellä se on: kodittomat, narkkari, "joka kysyy". (Lähes koskaan kuullut, että soittaa kerjäläinen ja kerjäläinen. Aina kodittomia, narkkari, "joka kysyy".) On helppo kuvitella, että jos ajaa autoa, tämä on osa jokapäiväistä elämää. Se on yleensä tuttu, yleensä ottaen tuohon aikaan päivästä, mennä lasi tai muuhun astiaan. Mielenkiintoista tässä kokouksessa on, että huolimatta niin yleinen, ja niin ennustettavissa, päivittäin tuottaa pieni moraalisesta kriisistä. Kriisi ei ole se, joka on siellä, hänen lasi, järjestelmällisesti työskentelevät linja autojen, ei: mini-moraalisesta kriisistä syntyy kapellimestari. Vuonna mahdollinen luovuttaja. Varsinkin matkustajia. Sanotaan se olet sinä.

Annan teille. En anna kaverit. Jos annan te aiot viettää huumeita. Voin kertoa teille tämä omena tai kahviin, ajelin töihin, paremmin. Lähetä ruokaa. Annoin te eilen ... ehkä tänään voin antaa sinulle surullinen kasvot osoittaa, totuudenmukaisesti tai ei, minulla ei ole lapsia. Tai katso sitkeästi edessä, ikään kuin nähdä, puhua kovempaa kännykkään, tiedän, että etsii ja elehtiminen minun suuntaan. Tai siirtää pään tiukasti, ja ele NO ...

Tämä on sisäinen keskustelu. Jos me kuljettaa matkustajia, kriisi ei kuulu yksityisen moraalin tulee asian sosiaalinen ulottuvuus:

Annan teille. En anna kaverit. Mitä mieltä olet, jos annat lapsille Fulana? Olen drone. Mitä Uskon, että jos et? Olen potin.

Sanotaan, että tällä kertaa päätti antaa muutaman kolikon. Narkkari siirtyy, mutta:

Fulana, archly: En koskaan anna heille lapsia, koska sitä käyttävät huumeita. Annan heille ruokaa, jos olen lähellä servicarro. Olisin voinut antaa, että omena.

Jos luulet annan ratkaisu ongelmaan täällä, nyt, anteeksi pettymystä. Pelkään ei ole ratkaisua, ainakaan ehdoin, jossa kohtaamme. Olen suoraan sanottuna, olen tehnyt kaiken: etsiä edessä, lapsille, Apple, ostaa servicarro, puhuvat matkapuhelimiin, kun yrittää olla voimakkaasti surulliset silmät tavata kuin se kestää kuppi ... kaiken. Ja se luultavasti ei tee paljon eroa. Voit tehdä sen minulle, jos otan kiitollinen hymy, tai, jos se on neljänneksen ero mikro, sinä päivänä, sillä hetkellä, mutta mitä haluat tehdä, että tässä kokouksessa ei tee lommo makro tai moraalin suojaamiseksi, tai itse. Perusasia, että on marginaalinen ihmisiä tuotantoprosesseihin, joka tarvitsee rakkautta syödä mitään. Tai saada lääkkeitä. Tai molemmat-Lopulta kuitenkin, että päivittäinen kokemus addikti, huumeiden ja ruoka ovat hyvin erilaisia ​​aineita. Molemmat koetaan, subjektiivisuudessa, väistämättä selviytymisen kannalta on tarpeellista.

Mutta kohta on, että meillä on moraalinen kriisi ja identataria pieni, joka kerta. Y esa crisis está basada en el hecho de que el otro, el ser marginal que es nuestra contraparte en ese encuentro con la desigualdad profunda en que vivimos, hace algo o incluso es algo que nos parece moralmente desagradable. Usa droga, por ejemplo. Y nos preocupa auspiciar ese vicio. No por no hacerle daño-vamos, que la droga, si la usa, la va a conseguir con o sin su ayuda. No – me importa darle o no darle mas bien por lo que implica sobre mí, sobre quién soy yo. Y ese es el dilema cotidiano. Queremos hacer el bien, pero no queremos que nuestro bien se use mal. Queremos darle la peseta, pero queremos que la use para comer.

Queremos controlar la reacción del otro. Queremos que el pobre, el que recibe nuestra generosidad, sea como nosotros queremos que sea. Lo queremos, en este caso, limpio de droga.

Y agradecido. Nos pasmamos cuando el otro no reacciona como esperábamos. Permítanme compartir otra experiencia. Fue aquí, en Rio Piedras, y es un poco boba pero viene al caso. Un deambulante me pidió dinero para comprarse un s undae. Yo decidí comprarle un sundae. Compré el sundae. Se lo llevé. El hombre bufó, decepcionado, molesto. Y me dijo, bastante irritado, que no le gustaba el maní.

Yo quería que le gustara el maní. De hecho, yo hubiera preferido que no le importara la presencia del maní, o que hubiese estado tan agradecido por el sundae que no se fijara en el maní…

Nuestros encuentros se agrian cuando el otro, definido como “pobre”, “marginal” o necesitado, no responde como nos gustaría, o como esperamos. El tecato tira los chavos prietos al piso o se indigna porque no le gusta el maní. La madre de dos niños pequeños no paga la luz pero se hace las uñas. La señora de setenta años debe 15,000 de luz y pide un plan de pago, a 85 años. Y no lo paga. El nene habla en el salón y, cuando se le conmina a leer el libro y completar la tarea, dice que no quiere, que es aburrido. No muestra interés.

Estos encuentros nos incomodan no tanto porque nos confronten con la pobreza, sino porque nos obliga a cuestionar las formas en que imaginamos la pobreza, cómo se atiende, si se atiende, si merece ser atendida…Queremos que el pobre pase hambre, no que quiera droga,o un celular. Queremos que sea agradecido. Que muestre interés. Que no se haga las uñas o el pelo. Que se comporte, en fin, con una racionalidad admirable.

(Hace algunos meses, hablando de racionalidad, una muchacha pobre de Vieques cometió un acto irracional: andar con una bolsita de marihuana. La cogieron. No tenía chavos para pagar la multa, así que la metieron presa. En la cárcel se fumó un cigarrillo de marihuana. Le extendieron la condena. Murió presa, de una paliza propinada por otras presas. Se llamaba Vivian, y era jovencita, muy delgada. Las fotos del periódico la muestran sonriendo, con una sonrisa hermosa y grande. Algunos de los comentarios del periódico la acusan, póstumamente, de irracionalidad. Porque, decían, ¿a quién se le ocurre ponerse a fumar en la cárcel? Es el mismo tipo de irracionalidad de la que acusan, con frecuencia, a las mujeres asesinadas por sus parejas, cuando les preguntan, también póstumamente, ¿cómo se le ocurrió a esa muchacha juntarse con semejante individuo?)

[Pausa]

Ja näyttää siltä, ​​että sosiaalisesti, vaadimme uhreja epäoikeudenmukaisuuden ja sorron ominaisuuksia, että tarvitsemme suurempia toimijoita. Tarvitsemme uhrien asioita, kuten järki, rationaalisuus, siivous, kiitollisuus, koulutus ja henkisen edun kohtuullisen käsitellyt heidän niukan talouden hyvä ravinnonvalinnasta ja tunteellinen. Vaadimme, että he ottavat vastuuta omasta elämästään.

Tämä vaatimus, että kysymys, että kysymys, aina pyrkinyt syrjäytyneitä. Puhu kriittisesti hänen "kiinnostuksen puute", merkitys "niitä ihmisiä" kehittää sosiaalista vastuuta ... Mielenkiintoista on, että ne harvoin kyseenalaistavat johtaa väite etua ja sosiaalista vastuuta toimielimille.

Lue, miten se toimielimissä? Otetaan esimerkiksi kysymys ole "korko" akateemisia nuoria syyttää asuin. Vuonna kolmen vuoden projektin, olemme huomanneet, että tässä potilasryhmässä ei ole paljon puhetta, koulussa, korkeakoulussa tai yliopistossa. Olemme nähneet akateemista ohjaajat kirjaimellisesti käsistä nuorelle yliopisto hakemuksen, koska "olet ansainnut sen". Olemme nähneet koulut taloudellisissa vaikeuksissa, poistaa tai alentaa ryhmäkoko nimeltään "kehittynyt" Espanjan, matematiikka ja Englanti. Olemme nähneet koulut, jotka eivät yksinkertaisesti ole näihin luokkiin. Aluksi oletetaan, että väestö ei täytä. Olemme kuulleet kouluja, jotka tarjoavat paljon ohjeita huumeita ja vastuullisen vanhemmuuden, mutta vähän tai ei lainkaan tietoa college. Puerto Rican koululaisille on otettava pakollisesti kutsuu "Puerto Rican todisteita" siitä koulupäivän, mutta pääsykoe yliopistoon, College Board on ollut vain kerran. Yleensä se on lauantai, se maksaa neljäkymmentä dollaria ottaa sen, ja pojat eivät useinkaan opi niitä tarvitse hakea yliopistoon, koska kukaan ei kerro heille ... köyhyyden tilat pitäisi saada ei vähemmän, mutta enemmän tietoa uraa, yliopistojen mahdollisuuksia. Ja vielä, pojat osoittavat tietämättömyyttä akateeminen tarjoukset ja omaa potentiaalia, se on pelottavaa ... Voiko hän kehittää "korko" ilman tiedonsaanti, joka antaa sisällön ja muodon, jotka kiinnostavat? Oliko se vain väite kansalaistoiminnan? Oliko se oikea? Ehkä tärkein kysymys: Oliko tästä apua?

Jos teemme valituksen kouluun olisi myös kertoa heille, suoraan sanottuna yliopistoon. Mayagüez, sanovat opiskelijat, opettajat, t-paitoja ja tarroja, että "vain asemat voi". He myös sanovat asioita, kuten "monet tulevat, muutama valmistunut." Tämä toteamus on hirveän ongelmallista. Ensinnäkin siksi, että suhteellisesti, se ei ole totta - College on suurin valmistumismääriin Puerto Rico. Toiseksi, ei ole mitään järkeä, että institutionaalinen kulttuuri on kollegiaalista ylpeä jotain.

Haluamme köyhien, sorrettujen ja marginaalinen ovat rationaalisia. Mutta ei se ole syvästi irrationaalinen oikeusjärjestelmä vangitsee tyttö kaksikymmentä vuotta, koska se oli hieman marihuanaa, mikä altistaa väkivaltaa vankilassa? Mikä ryhmä varakas hyvät syyttää ryhmä köyhät lapset, jotka eivät tiedä, on "epäitsekkyys"? Mitä koulu kouluttaa lapsesi mahdollisuus isyyden mutta ei mahdollisuutta yliopistossa? Mitä college juhlia sitä, että monet tulevat disenrolled, oletan todisteena huippuosaamisen? On joka tapauksessa olisi ohjata, että syytös "välinpitämättömyydestä" kansalaistaitojen ...

Pero el asunto es, justamente, que la solución no es acusar. Yo creo que parte del problema de nuestra brega cotidiana con este asunto del acceso (a la justicia, a la educación, a la paz, al alimento, a los servicios médicos) es cultural: No nos gusta que la víctima nos riposte o nos complique. Queremos, por ejemplo, una pobreza, una marginalidad, silente, agradecida, descalza. Que no conteste excepto para dar las gracias. Que pida cosas razonables. Que nos haga fácil la tarea.

Hay que reconceptualizar esa tarea. Hay que reconceptualizar el encuentro. Yo puedo, como individuo, si quiero y me hace feliz, seguir enchismándome con mi amigo el tecato si sigue chavando con el maní. Al fin y al cabo eso es cosa nuestra. Pero esa no es la tarea que ustedes celebran hoy. Hoy celebramos una tarea que requiere otro tipo de encuentro.

Hoy celebramos el compromiso Pro Bono. Y pro-bono es en realidad una abreviatura, y no quiere decir “gratis”, aunque típicamente lo sea. Quiere decir que es trabajo relativo al bien público, al bien común. Quiere decir que ustedes no se van a conformar con el dilema moral bobo del encuentro en la luz; ustedes van a “insertarse en una agenda de acceso a la justicia”. Van a hacerse un reclamo a sí mismos ya las instituciones que representan y las cuales quizás algún día nos ayuden a reformar. Abiertamente, transparentemente, se van a envolver en una relación con el otro, no desde un lugar de superioridad, de identidad, o de caridad, sino desde un lugar de aprendizaje, de comprensión, y de acción. Y en el proceso, estarán practicando otras formas de encuentro, formas que nos permitan repensar las maneras en que estructuralmente se violentan y obstaculizan hoy las posibilidades humanas, y aprender, usar y producir los conocimientos que le permitan a los humanos rescatar sus posibilidades. Eso es Pro-bono.

Yo quiero felicitarlos por asumir el compromiso. Porque sacando o guardando las dos pesetas en la luz , o criticando a los nenes que no aprenden, no vamos a cambiar el mundo: pero trabajando para el bien común y en la reconceptualización de un encuentro cotidiano que reconoce al otro como parte del destino de uno mismo, del país, y de la especie, ahí sí que podemos cambiar algo. Muchas gracias.

Sep 25, 2010 | Categories: otras cositas | Tags: educación , pobreza , universidad | 3 Comments »